04/03/2026
Muistan ajan, jolloin blogit olivat täynnä elämää.
Minullakin oli omani. Sinne kuvasin kakkuja, kirjoitin reseptejä ja jaoin onnistumisia.
Se oli aikaa, jolloin blogi ei ollut vain sivu internetissä. Se oli paikka, jossa ihmiset kohtasivat toisiaan.
Kun syntyi pieniä yhteyksiä ruudun kautta.
Ehkä juuri siksi osa niistä ihmisistä on yhä mukana. Siksi, että välille syntyi jotain aitoa.
Se tuntuu yllättävän merkitykselliseltä.
Että joku on kulkenut tätä matkaa kanssani niin pitkään.
Myöhemmin tein Facebook-sivun kakuilleni.
Ja välillä muistelen myös kahvila-aikaani. Sitä rytmiä, aamujen tuoksua, tiskin yli vaihdettuja sanoja.
Kahvilayrittäjyys on ollut minulle enemmän kuin työ.
Se on ollut tapa elää.
Tapa rytmittää päiviä käsillä tekemisen kautta.
Aamut, jolloin keittiö herää ennen muita.
Hiljainen hetki ennen ovien avautumista.
Se on ollut tapa kohdata ihmisiä.
Niitä nopeita keskusteluja tiskin yli.
Niitä hetkiä, kun joku jääkin juttelemaan pidemmäksi aikaa.
Niitä katseita, joissa näkee, että kakku ei ole vain kakku – vaan osa jotakin tärkeää.
Olen saanut olla mukana syntymäpäivissä, ristiäisissä, häissä.
Se on ollut läsnäoloa.
Kuuntelemista.
Nimien muistamista.
Sitä, että oppii tunnistamaan vakioasiakkaan askeleista.
Tietää jo valmiiksi, mitä hän yleensä valitsee.
Kahvila ei ole ollut minulle pelkkä paikka myydä.
Se on ollut paikka olla ihmisten elämässä mukana – pienellä m***a merkityksellisellä tavalla.
Siksi tuntuu erityisen hyvältä nähdä täällä nyt sekä vanhoja tuttuja että uusia nimiä.
Teitä, jotka olette olleet mukana alusta asti – ja teitä, jotka olette vasta löytäneet tänne.
Tässä on jotakin ympyrän sulkeutumista.
Ja samalla uuden alkamista.
Toivon tälle jatkumoa.
Toivon, että saan rakentaa tästä pysyvän.
Että voisin tehdä kokopäiväisesti sitä, mistä nautin suunnattoman paljon – käsillä tekemistä, kohtaamisia, kakkuja, jotka päätyvät tärkeisiin hetkiin.
Se antaa paljon.
Ja tuntuu yhä, vuosien jälkeenkin, yhtä omalta.
